Maisema

Maisema

Vieksi on maisemaa. Ihmisen kulttuurijälkeä on sopivasti ja takapihalta lähtien alkaa erämaa, salo. Vieksin kylät ovat saaria Metsähallituksen meressä. Vieksin luontomaisemasta kantaa 90-prosenttisesti vastuun valtio. Parantamisen varaa totisesti on. Kulttuurimaisema on puolestaan enimmäkseen asukkaiden käsissä.

Maiseman luonteenomainen piirre on pienimuotoinen vaihtelevuus. Vieksillä kulkija ei ainakaan maisemaan tylsisty. Jos ottaa suoran suunnan Vieksin laidalta toiselle, vastaan tulee miltei kaikkia mahdollisia maisemanäkymiä eikä niistä missään tarvitse viipyä pitkään, ellei halua. Varmaan haluaisi. Aika monen puron yli pitäisi reissussa loikata.

Toinen läpikulkijan havainto saattaa olla, että Vieksin päätien, Hyrynsalmentien, varrella on suhteellisen harvassa asutusta Koskenmäkeä lukuunottamatta. Vieksillä asutaan vanhastaan vesistöjen varsilla ja vaaroilla, jonne pitää varta vasten poiketa. Niemenkylä ja Huuhilonkylä ovat tällaisia 400-vuotiaita kyliä. Halmevaara, Vuosanganvaara ja monet muut ovat vetäneet asukkaita puoleensa. Moni on myös vetäytynyt aikoinaan kauas kaikesta nautinta-alueensa keskelle. Nyttemmin eivät etäisyydet hidasta menossa mukana olemista.

Vieksillä voi kavuta monelle vaaralle, kylän keskelle tai erämaassa. Vieksin vesistöreitti on alueen vanha kulkuväylä, jota pitkin jo muinaiset Oulun meriläiset nousivat haapioillaan Ontojärveltä Vuosanganjärvelle verohaukia pyytämään. Matkalla piti nousta monta koskea ja meloa järvenselät. Silloin pääsi ja nykyäänkin onnistuu meloja rantautumaan miltei kaikkialla. Tosi ihme on, jos hän ei löydä viihtyisää leiripaikkaa, hiekkarantaa, kalliota tai pehmeää sammalpohjaa. Samoja vesiä laskettelivat kuusamonkyläläiset vielä 1950-luvulla Ylä-Vieksille Albertin linjurille, kun tuli asiaa kirkolle, kihloja ostamaan tai juhannuskirkkoon.

Vieksillä on suojeltuja alueita kymmenkunta, monet Natura 2000 -verkostossa. Useimpien suojeluarvona ovat vanhat metsät eliölajeineen. Joukkoon mahtuu Kuhmon linturikkain suo. Suurin osa metsäpeuran suojelemiseksi perustetuista Natura-alueista on Vieksillä.

Maisemaa on ihan lähelläkin. Toivotaan, että ne loputkin sikspäkit ja muu roina jaksetaan kuljettaa perille asti. Vaatiihan ponnistelua veivata auton ikkuna auki ja lentsun siitä saa.

On ehkä makuasia kuinka suhtautua ns. rappiomaisemiin. Onko niitä olemassakaan? Jos jonkun mielestä olisi, ovatko ne kuitenkin tavallaan tilataideteoksia, jotka muuttuvat hissukseen kansantaiteilijan sisäisen käsityksen elämisen mukana? Heijastavathan ne todellisuutta ja niiden selittämiseen ei mieli helposti yllä. Avara mieli saattaisi olla paikallaan.

Maisema muuttuu koko ajan. Näkymien kierto kuuluu asiaan. Puu kasvaa ja tuo hyvinvointia. Sen sijaan vastaan pitää panna, jos joku on tullakseen, ottaakseen ilon irti ja jättääkseen pysyvät ongelmat vieksiläisille. Ei se käy. Eikä metsä ole pelkkiä puita. Valtion metsissä pitää olla muitakin arvoja kuin kuutiot. Kuka kiinnittää hintalapun hupenevan metsäpeuran otsaan?