|
Ylä-Vieksin kyläyhdistys
ry
Niemenkyläntie 165, 88730 Ylä-Vieksi |
| Vehmaan huutolaispojan ladunpää
Vuonna 1792 hiihteli huutolaispoika Ylä-Vieksin Koskenmäen suunnasta kohti Härmänkylän Vehmaan taloa seuraavan leipäkannikan tai sen saamisen toiveen perässä. Matka oli pitkä ja pojan voimat ehtyivät. Latua taloon olisi ollut vielä noin 100 metriä. Siihen hän tuupertui hankeen. Viereiseen petäjään hakattiiin murheellisen tapahtuman muistoksi vuosiluku. Isonjaon aikaan (noin 1870-luvulla) petäjä sattui tilusten rajalle ja kaadettiin. Vuosiluku siirrettiin viereiseen mäntyyn. Siinä se on edelleen. Härmänkylän kyläyhdistys on pystyttänyt paikalle muistomerkin.
Vehmaan vuosilukupetäjä (isossa kuvassa korostettuna) Huutolaispojan muistomerkki Keitä olemme, mistä tulemme?Ylä-Vieksi havaittiin hyväksi kotipaikaksi jo kivikaudella. Arkeologisia löytöjä on useita ja suurin osa taitaa odottaa vielä löytäjäänsä. On välttämätöntä että kaikki löydöt ilmoitetaan esimerkiksi Kainuun museolle, vaikka se vaikkapa kaivutöitä lykkäisikin. Saamelaiset olivat täällä ennen meitä, asuivat ehkä Lapinniemessäkin. Luulla sopii että sulautumista pääosin savolaiseen uudisasutukseen tapahtui 1600-luvulta lähtien, vaikka varmaan monet väistyivätkin pohjoiseen. Myös karjalaiset metsästäjät, kalastajat ja kauppiaat reissasivat Karjalan ja Pohjanlahden väliä ennen pysyvää savolaisasutusta. Asuipa joku munkki mahdollisesti Keljonkankaalla puolustusvoimien Vuosangan harjoitusalueen ytimessä Sutisenjärvestä lounaaseen (kelja= karjalaismunkin asunto), mikä potentiaalinen arkeologinen kohde on ammunnan jytkeen alla jäänyt tutkimatta. Ja toisen Keljänlammen rannalla on nyt sotilaskoti. Useimmissa meissä on vanhaa savolaisverta,
vanhimmissa
suvuissa 1500-luvulta alkaen. Nyky-Vieksillä asuu ihmisiä
niin Suomen
eri puolilta kuin kesäasukkaina ulkomailta asti. Ylä-Vieksillä oli vuonna 1650 neljä taloa. Ylimpänä kuvassa Vuosanganjärvellä yksi, ehkä Tampiola, Kellojärvellä vierekkäin Niskala (ylempi) ja Niemelä sekä Huuhilonjärvellä Hassila. Kartta on laadittu Ruotsin hallinnon ja asevoimien tarpeisiin. Kartoittaja on ilmiselvästi kartoittanut Vieksin seudun haastattelemalla paikallisia ihmisiä eikä ole ehtinyt itse paikan päälle. Kulkureittinsä piirteet hän on nimittäin kuvannut hämmästyttävän tarkasti.
Sutisen vanhan kämpän pohjaa tutkimassa Jukka Tampiolta saatuihin tutkija Matti Kososen tietoihin pohjaten tiedetään desanttiasiasta tämän verran lisää: Desantit on pudotettu laskuvarjolla Pohjajärvelle 21.4.1944. Suunniteltu pudotuspaikka on ollut Kivijärvi. Tehtävänä oli tarkkailla Kontiomäki-Ristijärvi rautatietä ja samojen paikkakuntien välillä tapahtuvaa maantieliikennettä. Myös alueella olleet sotilasosastot ja sotilasliikenne ovat tietenkin kiinnostaneet tiedustelijoita. Siviilihenkilöistä piti värvätä 2-3 avustajaa. Tukikohta oli suunniteltu perustettavaksi Iso Miesjärven, Nuottijärven ja Saarijärven väliseen maastoon. Tehtävän kestoksi suunniteltiin 3 kuukautta. Tiedot oli lähetettävä radiolla eteenpäin. Desanttien tiedot: Sutisella saivat surmansa 3.5.1944 pidätystilanteessa: - Partion johtaja luutnantti Grigorij Tihonovitsh Bykanov, syntynyt vuonna 1912 Ukrainassa - Partion tulkki Dimitrij Zaikov, syntynyt vuonna 1909, mahdollisesti Kiestingissä Sutisella pidätettiin 2.5.1944: - Platonov Mihail, syntynyt 22.1.1921 Odessassa - Boljshukin Viktor, syntynyt 10.4.1924 Smolenskissa, partion radisti - Zubov Mihail, syntynyt 7.11.1923 Sverdlovskissa - Golubjev Pavel, syntynyt 3.4.1924 Karhumäessä Pidätetyt on viety sotavankileiri 32:een 15.5.1944 (Hyrynsalmelle). Pidätetyistä Platonov, Boljshukin ja Zubov on tuomittu kuolemaan 20.7.1944 Kainuun Suojeluskuntapiirin kenttäoikeudessa neuvostoliittolaisina vakoojina. Tuomio on pantu täytäntöön 21.7.1944 klo 08:20 aamulla. Teloituksen suoritti 12-miehinen komennusryhmä 9872:sta, johtajanaan luutnantti V. Nykänen. Lääkärinä oli tilaisuudessa 5352:sta majuri Allas. Pöytäkirjan on allekirjoittanut luutnantti Aleksi Lahelma (todennäköisesti SK-piirin alatoimiston päällikkö). Sotavankileirillä 32 oli vuosina 1943-1944 vangittuina yhteensä 1097 vankia*). Heistä ammuttiin leiritietojen mukaan vain kolme, kaikki vuonna 1944. Kun muun muassa Suomussalmella saatiin kiinni desantteja, joista kaksi tiedetään ammutuiksi 26.5.1944 ja yksi 25.6.1944, saattoivat tilastoidut kolme ammuttua olla heitä eikä Sutisella vangittuja. Ehkä Sutisen desantit puuttuvat leiriluettelon tiedoista syystä tai toisesta. Pavel Golubjevin kohtalosta pöytäkirjoista ei löydy mitään merkintää. 13.7.1944 päivätyssä kuulustelupöytäkirjassa on todettu, että hän oli ilmoittanut aiemmin väärän nimen. Oikeaksi nimekseen tuossa kuulustelussa hän on kertonut Pavel Gotsijev. Pavelin kohtalo jäänee arvoitukseksi. Lieneekö hän saanut uuden henkilöllisyyden, mikä saattaisi olla mahdollista, mikäli hän on ollut halukas yhteistyöhön. Voidaan arvailla, että juuri hän on ollut se ryhmästä, joka oli jätetty muista kolmesta Kuhmoon viedystä jälkeen avustamaan kahden Kontiomäen reissulta palaavan pidättämisessä. Hän oli syntyperältään karjalainen ja puhui suomea, vaikkakin kuulustelupöytäkirjojen mukaan huonosti ja hyvin huomattavasti venäläisittäin murtaen. Muut pidätetyistä lienevät olleet ummikkovenäläisiä. Ainoastaan tulkki Zaikov olisi puhunut Golubjevin (Gotsijevin) mukaan erinomaista suomea. Jostain syystä teloitettujen nimiä ei löydy eikä tiedossa oleva teloituspäiväkään anna valaisua asiaan. Hautauksestakaan ei ole pöytäkirjoissa mainintaa. Kiinniottopartion jäsenten nimet ovat peräisin kuulustelupöytäkirjasta, jossa perättiin desanteilla olleiden 15 000 markan kohtaloa. Kaukopartiomiehet olivat käyttäneet puuttuvat rahat viinan ostoon, mitä he eivät tietenkään tunnustaneet kuulusteluissa. He kertoivat vasta myöhemmin kirjallisuudessa rahojen kohtalon. Kyseessä oli Osasto Vehniäinen, joka oli sijoitettuna Paloniemeen syksystä 1943 kevääseen 1944 saakka. lmeisesti paikallisetkin ovat olleet aika tietämättömiä siitä, että Kuhmossa on tuona aikana majaillut kaksi kaukopartio-osastoa. Tunnetumpi lienee ollut Osasto Marttina, joka oli sijoitettu Jämäksen kasarmeille ja toimi likipitäen koko jatkosodan Kuhmosta käsin. Partioon on kuuluneet seuraavat henkilöt: - Vääpeli Paavo Auvinen, partionjohtaja - Korpraali Hugo Olavi Sopanen - Veikko Peltonen - Olavi Paukkunen (kirjan "Päämajan Tiedustelija" "päähenkilö") - Ylikersantti Urpo Lempiäinen (myöhemmältä nimeltään Esa Anttala, Partisaanit tulessa -kirjan kirjoittaja, muutenkin kirjoittanut paljon kaukopartiotoiminnasta) - Sotamies Roman Quik (virolainen heimoaseveli) - Alikersantti Viljo Suikkanen, partion radisti - Kersantti Uuno Suokas Partiolaisten nimet perustuvat tietoihin teoksesta "Päämajan kaukopartiot jatkosodassa", koonnut Lasse Saressalo. Kuulustelupöytäkirjoissa mainitaan lähetetyn 10 miestä, samoin kuin Esa Anttalan em. kirjassa. Olavi Paukkusen kertoman mukaan partioon kuului 6 miestä. Samoin muistaa silminnäkijä Ville Tampio. Kahden miehen nimeä ei kuulustelupöytäkirjoissa mainittu. Olisivatko jääneet valmistelemaan juhlallisuuksia odotettavissa olleilla takavarikoiduilla varoilla vai olisivatko olleet siihen osattomia? Kaikki mainitut partiomiehet taitavat jo olla siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Kuhmon Vieksin
varhainen pulakapina Kuhmon Vieksin
varhainen pulakapina oli yhteenotto, joka tapahtui Kuhmossa Vieksin
kylässä keväällä 1869 virkavallan ja paikallisten asukkaiden välillä.
Dosentti Reijo Heikkinen
pulakapinasta Oulujärvi-kirjassa.
Koko Kainuussa oli varsin huonot satovuodet 1867 - 1868 ja väki oli nälänhädässä. Kajaanin kihlakunnassa kuoli kolmena vuonna yhteensä yli 4 900 henkeä, mikä on moninkertainen määrä tavanomaiseen verrattuna. Pieni osa maakunnan väestä ryhtyi jopa merirosvoukseen saadakseen hieman elantoa. Kuhmon virkaa tekevä nimismies lähti suorittamaan verovelkojen vuoksi pakkohuutokauppaa muutamaan Vieksin taloon [Niemelään]. Kylän epätoivoinen väki oli kokoontumut pirttiin, ja kun nimismies levitti asiakirjansa, heitti joku kyläläisistä sangon vettä papereille ja toinen kasvoille. Sen jälkeen kyläläiset yrittivät litistää herran pöydän ja seinän väliin, mutta tämä pääsi poliiseineen pakoon uhaten tuoda Oulusta sotaväen avukseen. Kyläläiset olivat sillä välin tervanneet karhuntaljan nimismiehen reessä. Isäntää sakotettiin myöhemmin, mutta pakkohuutokauppa jäi suorittamatta. Kuhmon Vieksin varhainen pulakapina, joka monin tavoin muistuttaa 1930-luvulla Pohjanmaalla koettua ns. konikapinaa, osoittaa, ettei Kainuun vähäosainen väestö suinkaan tyynesti tyytynyt taipumaan nälän ja säälimättömän virkavallan alle. Kainuulainen rahvas ei mukisematta niellyt virkamiesvaltaa (Opetus: Vieksillä on aina ymmärretty
oikeudenmukaisuuden päälle.) Paikallisille ihmisille on ollut mahtava elämys, kun kapsäkkigramofonin omistaja avasi kannen, otti kannen alta kammen, kiersi sen paikalleen ja punoi vieteriin vetoa. Vieterin pyörittämälle levylautaselle soittaja asetti mustan, kovan levyn ja soittokäsivarren tärykelloon kiinnitetyn neulan äänilevyn reunalle. Mökin pirtin täyttivät uudet ja ihmeelliset äänet: levylle talletettua ääntä pidettiin ihmeenä ja milloin ymmärrys ei riittänyt tekniikkaa käsittämään, saatettiin "rallattelija" selittää "pirunrumputtajaksi" tai "sen ihtensä maan päälle lähettämäksi nuorison villihtijäksi." "Rammarin" levyt ja neula olivat herkkiä ja taiten käsiteltäviä, joten levyjen soittaminen ja gramofonin tärykellon neulan vaihtaminen vakiintuivat yleensä kylän näppäräsormisten nuorukaisten luottamustehtäväksi. |
Kirjallisuutta
(Juminkeko, Kuhmo)  Hilja Korhonen & Toini Niskanen: Elämää Ylä-Vieksillä ennen ja nyt Kirjan asutushistoriaosa: Antero Heikkinen, professori emeritus: Vieksin asumuksia ja asukkaita v. 1730 - 1900 |
||
